Pimeä marraskuu on vaihtunut joulukuuksi. Seuraavat päivät ovat täynnä jännitystä. Joulun odotuksesta on tehty merkittävä tapahtuma: 24 päivää ei voi olla erottamatta. Onko odottaminen vaivan arvoista ja voittona jotain uskomatonta, jota ei voisi päiviä laskematta saavuttaa. Onko joulukalenteri verrattavissa raskausympyrään tai aamukampaan? Jos et synnytäkään palkinnoksi omaa lasta, saat vähintäänkin kalvottoman vauvan puhtaassa ja hajuttomassa seimessä tai jos et pääse armeijasta ikuisesti pois, pääset ainakin töistäsi lomalle kolmeksi päiväksi, jotta voit kerätä voimia alennusmyynteihin. Onhan siinä odottamista. Aika on pitkä, mutta ei tyhjä. Joulunodotusaika, kuten myös varsinainen joulun aika, on vuosien saatossa täytetty varsin tehokkaasti perinteillä, jotta emme joutuisi odottelemaan aivan tyhjin käsin. Mitä perusteettomampia perinteet ovat, sitä herkullisempia ne ovat ihmiselle omaksua.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Perinteistä ensimmäinen on luonnollisesti joulukalenteri. Avattavan kuvakalenterin sain juuri äsken postissa, lahjaksi, jonka mukana olivat tilitiedot vapaaehtoista maksua varten. Joulumieltä voi käyttää myös hyväntekeväisyyteen tai olla käyttämättä, jolloin on vähintäänkin huono omatunto ja ehkä jopa Jeesus-lapsen mukanaan tuoma taivaspaikka vaarassa. Kuvakalentereita ei kai kukaan ostaisikaan muuten kuin pakkosyötöllä postilaatikosta. Huonosti piirretyt tähdet ja tontut ovat monella korvautuneet suklaakalenterilla, jossa on aivan käsittämättömän pahaa suklaata. Vain suklaapukit tai itänaapurimme kaakaoyhdistelmät voivat mennä makukilvassa edelle peräpäästä lukien. On järjetöntä maksaa pahasta suklaasta enemmän kuin hyvästä, mutta niin meidän oletetaan tekevän ja kuuliaisesti teemmekin. Oletko koskaan nähnyt kenenkään syövän Fazerin Sinisestä levystä yhden palan kerrallaan 24 päivän ajan? Tuskin. Sen sijaan olen takuuvarma, että olet kuullut useammankin mässytelleen kokonaisen kalenterillisen harmaata suklaata viimeistään toisena päivänä joulukuuta.

 

On hyvä aloittaa jouluun kuuluva ahmiminen viimeistään joulukuun ensimmäisenä, jos ei vauhtiin ole ehtinyt jo pikkujouluissa marraskuun (tai miksei vaikkapa lokakuunkin) puolella. 24 päivää on sopivan pitkä aika kiihdyttää vauhtia ja kasvattaa energiansaantia jouluaattoillan huipennusta varten. Naistenlehdet pursuavat toinen toistaan ihanampia leivontaohjeita herkkusuille, joten ei tarvitse pysyä pelkän kaupan valmistarjonnan varassa. Olen takuuvarma, että tammikuussa pullistelevat kuntoklubit ovat näiden reseptihankkeiden takana. (Tai jos eivät ole, niin suosittelen vakavasti vihjaamaan heille mahdollisuudesta kysynnän ja tarjonnan lain heille vielä edullisempaan kohtaamiseen.) Ei oikeastaan ole järkeä edes suunnitella kevään kuntoiluja, jos ei tee joulukuussa mitään sen eteen syömällä mahdollisimman paljon. On kai houkuttelevampaa tiputtaa painostaan kymmenen kiloa kuin ei mitään? Ja kymmenen kiloa on saavutettavissa taatusti herkuilla, joita et muina aikoina syö. Voitaikinan nimikin jo kertoo mistä on kyse, vaikka käsittämättömän hyvin lusikallisella luumua ihmiset onnistuvat hämäämään itseään. Pipareiden mausteseos peittää mukavasti rasvan maun ja pähkinät nyt ovat muuten vaan kerrassaan ihania. Siitä huolimatta, että 98 % suomalaisista ei jostain syystä syö pähkinöitä koskaan joulukuun ulkopuolella ja loput 2 % ovat niille allergisia 11 kuukautta vuodesta.

 

Meille on annettu sellainen taivaallinen lahja, että allergiatkin paranevat joulun aikaan tai ainakaan eivät aiheuta oireita samassa määrin kuin muulloin. Jo joulun odotuksen aika on yhtä taivaallista juhlaa. Jumalaan ja Jeesukseen ei voi olla törmäämättä, vaikka joulun kaupallistumisesta kovin vauhkotaankin. Joululaulut soittavat radioissa joulun kristillistä sanomaa ja suomalaiset rynnivät kauppojen ohella kirkkoon veisaamaan samoja lauluja. Joulu on juhlaa ja etenkin kirkon tilastokeskuksen juhlaa. Henkevät J-ystävämme, joista yhden Rovaniemi on ominut nimikkolähettilääkseen, menevät täällä Lapissa sopivasti sekaisin joulukuun puolivälissä esiintyvän Lordin kanssa. Eikä sillä oikeastaan ole väliä, kunhan vain on jotain parrakasta mihin uskoa. Ja jos et usko voimahahmoihin, voit luottaa enkeleihin. Viimeistään tänä vuonna enkelit ovat kovassa huudossa, vaikka jäimmekin kaipaamaan mediassa Arajärven vastinetta Norjan enkeli-prinsessalle meidän maamme omana enkelitohtorina. Toisin kuin Arajärven vaimo, Lucia-neito sekoitetaan usein enkeleihin. Ruotsalaiset ovat mukavasti onnistuneet siivoamaan kultista sisilialaisen temppuilijan ja levittämään perinteen myös naapurimaihinsa. On mielenkiintoista nähdä, milloin EU-direktiiveissä puututaan Lucia-neidon uhkarohkeisiin tempauksiin kantaa kynttiläkruunuja päässään. Niissä on nuorille neidoille vähintäänkin yhtä paljon vaarallista kuin kaksi senttiä liian lyhyissä kasvihuonekurkuissa. Enkelikellon kynttiläpaketissa oli opastus jopa Lucian kruunujakin itsetuhoisemmalle tielle. Paketin kyljessä luki suurin kirjaimin: ”Pidä palavaa kynttilää silmällä.” Järjetöntä, mutta ei niinkään yllättävää tässä jouluhuumassa. Saadaan lisää kohteita, joihin näkövammayhdistyksen joulukalentereista lahjoitettuja rahoja voidaan käyttää.

 

Joulun odotuksessa on lukemattomia muitakin asioita, jotka olisin halunnut huomioida, mutta nuukana ihmisenä säästän kovalevylläni tilaa.  Lähes käyttämättä jäävä viimeinen adventtikynttilä sekä jouluvalot edustavat minulle jo tarpeeksi kulutushysteriaa, kauppakeskuksista nyt puhumattakaan. Joululahjojen hankinta on yksi prosessi, joka taatusti vie voimia vähintään seitsemän joulun odotuspäivän verran. Joulukorttien kirjoittelu ja lähettäminen kuuluu yhä monen joulunodotukseen siitä huolimatta, että kortissa ei lue kuin Tiimarin valitsemalla fontilla Hyvää Joulua ja oma nimesi. Ehkä vastaanottajan osoitekin, jos emme ole halunneet järjestää työllistävää joululahjaa postin työntekijöille. Korttien vastaanottamisessa on myös oma jännityksensä: kuinka moni sellainen ihminen, jolle itse unohdit laittaa kortin menemään, lähetti sinulle kortin? Tai kuinka monta keskenään tismalleen samanlaista korttia saat tänä vuonna?

 

Monille joulun odotuksen perinteille ei ole olemassa loogisuutta ja perusteita. Siitä huolimatta perinteet tuntuvat lisääntyvän vuosi vuodelta ja 24 päivää vaikuttavat aina vain lyhyemmiltä ja kiireisemmiltä. Koska joulun odotusaikaa ei ole nykytekniikan puitteissa vielä mahdollista vain ohittaa tai nukkua yli (muiden kuin karhujen), on siihen välttämätöntä osallistua. Jos perusteettomalle ei etsi perusteita, pääsee luultavasti huomattavasti helpommalla kuin turhaan järkiselityksiä hakemalla. Seuraavan kerran, kun tuskailet naapurin vilkkuvia jouluvaloja sinun ikkunasi alla, pistä suklaata koko kalenterillinen poskeen ja ole tyytyväinen siitä poikkeustilasta, minkä joulunodotus mahdollistaa. Naapurisi ei polta jouluvaloja huhtikuussa, jollei ole minun vanhemmistani kyse, ja yhden kuukauden voit elämästäsi elää analysoimatta jokaista järjetöntä ilmiötä ympärilläsi. Jos satut jäämään hurmoksessa joulunodotukseen koukkuun, voit myös aina mennä kauppaan ja ostaa uuden joulukalenterin. Siten on mahdollista tuplata tai vaikkapa triplata joulukuun päivät.

Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Eräs naapurini kertoi äskettäin miehensä välttelevän markettireissuja siitä syystä, että siellä vain naiset keskittyy tuijottamaan, mitä muut ihmiset ostaa. Ja hänellä ei kuulemma ole mitään tarvetta levitellä informaatiota ostoskäyttäytymisestään muille kaupungin asukkaille. En kehdannut tunnustaa naapurilleni, että kauppatuijottaminen on myös minun mielestäni suurta huvia ja mielenkiintoinen harraste. Ehkä toimintaa voisi jopa kutsua sosiologian tai antropologian ruohonjuuritason tutkimukseksi? Vuoden vaihteen jälkeen, kun kaupat olivat ensimmäistä kertaa auki, seurasimme (myös mieheni tekee siis sitä) erästä pariskuntaa, joka kärräsi määrätietoisesti vatsalihaslautaa läpi kaupan kassoille. Uuden vuoden lupaukseen oli selvästikin tartuttu hanakasti ja nopeasti. Keskustelimme vielä kotimatkallakin siitä, että kumman tarpeisiin vatsalihaslauta oli mahdollisesti kohdistettu ja että mitä muuta kärryissä oli? Näkyikö salaattia vai jumbopussi sipsejä, rasvatonta vai sokeritonta jogurttia?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kuntoileva pariskunta herätti meissä samalla tavalla hilpeyttä ja pohdintaa kuin kondomipaketti aikoinaan nopeasti sujautettuna liukuhihnalle. Seksillä kyllästetyssä nyky-yhteiskunnassa ei kai kondomin ostaminen ole suurikaan piilottelun aihe, mutta kaupasta löytyy kaikenlaista muuta mihin kauppatuijottaja kiinnittää mielellään huomionsa. Merkillisin viimeaikainen kauppatuijotusteni kohde on varmaankin ollut paksu, kiiltävä aikakausilehti, jonka kannessa komeilee kissankokoisin kirjaimin KG. Kaihisilmäisellekään vierustoverille kauppajonossa ei jää epäselväksi, minkä aihealueen lehteä edellinen asiakas on hankkimassa. Ja seuraavaksi katse vaeltaa väkisinkin lehteä ostavan asiakkaan takapuolen rasvaprosentteihin. Tällä alalla syy-seuraus –suhteet ratkotaan nopeasti ja äärimmäisen mustavalkoisesti. KG-lehti on kiloistaan huolehtiville tai siitä unelmoiville ihmisille, kukaan ei erehdy luulemaan, että otsikosta olisi tippunut yksi P, jolloin tarina ostajastaan olisi kai tyystin erilainen (ja mielenkiintoisempi).

 

Uusia lehtiä tuntuu syntyvän kuin sieniä sateella. Jokaiselle elämänalalle on olemassa lehti. Ja joillekin aloille useampikin (ja jos ei vielä ole, niin hyödynnä tilaisuus ja ala painattaa sellaista!). Sisustuslehtiä pullottaa nykyisin joka ainoassa kaupan lehtitelineen rivistössä ja arvonsa tuntevan perheenäidin pölyttömällä olohuoneen pöydällä. Sisustuksesta on tullut viime vuosina jonkinasteinen kansalaisvelvollisuus tai ainakin Martta-liikettä laajemmalle levinnyt harrastus. Lukuisat sisustuksen teemaa sivuavat tv-ohjelmat saavat suomalaiset hyrisemään innostuksesta. IKEA tyhjennetään useamman kerran vuodessa ja halvoilla ratkaisuilla yritetään päästä lähes samaan tulokseen kuin sisustuslehtien design-artikkeleissa. Ylemmän keskiluokan ihmiset uskaltautuvat painamaan Artekin ovenkahvaa viimeisten virtausten mukaisesti. Ja kaiken tämän tiedonhankinnan ja mediavyörytyksen alle jääneiden ihmisten pakettitaloissa on kaunista. Ja harmonista.

 

Eikö sen niin pitänyt mennä? Piti ja menikin - kaadettuun metsään. Mitä tarkemmin sisustustrendejä on seurattu ja mitä huolellisemmin niiden visioita toteutettu, sitä hengettömämpiä nuo kodit usein ovat. Jos pellolle rakennettu taloalue on kaikessa puuttomuudessaan ahdistava, niin sitä tilaa ei kompensoida myöskään sisustuksilla. Jostain syystä vain harmonia on mielenkiinnotonta ja suorastaan maltillisen tylsää, toisinaan jopa varsin epäkäytännöllistä. Kuka laittaa pehmeän tuftatun maton suoraan ruokapöydän alle? Varmaankin moni, joka uusii kotiaan tämän talven lehtien ohjeiden mukaisesti. Ja lapsiperheisiin kaupataan valkoisia sohvia sillä verukkeella, että niissä on irrotettavat ja pestävät päälliset? Varsin optimistista sisustamista! Muutamaa ystäväperhettä ja heidän muodinmukaista sisustamistaan seuratessani olen tosin huomannut, että oikeanhenkiset asukkaat mukautuvat sisustuksiinsa: lapset eivät sotke, kuten meidän perheessämme jopa aikuiset, ja kaikki on sopusoinnussa talon neljän seinän sisällä. Siihen asti, kunnes väärä perhe ilmestyy kurinpidottomuuksineen paikalle.

 

Itse asiassa sisustuksen tunkeutuminen joka tuutista on mielenkiintoinen ilmiö. Miksi juuri nyt? Sisustuslehdissä ja –ohjelmissa on jotain kummallisen koukuttavaa. Epäilen, että riippuvuussuhde syntyykin lehtien epämiellyttävyyttä herättäviin tuntemuksiin. Kristillinen kärsimys saa reippaasti jalansijaa, kun selaa säännöllisesti lehden, jos toisenkin. Päästyään takakannelle on kateellinen joka ainoalle ihmiselle, joka lehdessä esittelee yksiön hintaista nojatuolia tai kertoo asustelevansa kesät Espanjassa, missä on rentoutumista varten minimaalisesti sisustettu 380 neliön ranta-asunto. Katkeruus nostaa jalansijaa ja jalkaa. Askeleet vievät vähintäänkin prismarkettiin valitsemaan uutta lamppua juuri siihen huoneeseen, johon se ei välttämättä sovi. Omatunto ja huono maku on selätetty hetkeksi ja kassajonossa perässä seisovalla on hauskaa.

Pimeä alkaa vähitellen hellittää täällä pohjoisessakin. Päivän pituus napapiirillä on jo liki kahdeksan tuntia. Pikaisella matematiikalla voisi päätellä, että vuorokaudestamme on yksi kolmasosa valoisaa ja loppuaika pimeää. Kuulostaa kamalalta, mutta on hyvinkin lohdullista verrattuna joulukuun samanlaisiin laskutoimituksiin. Lukioikäisenä haaveilin joskus varovaisesti muutosta Lappiin; pitkä talvi, lumet ja kaamospimeä kuulostivat eteläsuomalaisesta loskaihmisestä eksoottisilta elementeiltä. Ja sitähän ne ovat vieläkin, yhden päivän vuodessa. Mitä kauemmin olen pohjoisessa viihtynyt, sitä hankalammaksi on pimeä muuttunut.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämä talvi oli ehkä perusteellisin pohjanoteeraus. Lapissahan ei ole loskakelejä…eihän? Oli ihan riittävästi! Märkä ja likainen loska yhdistettynä kaamokseen ovat mielestäni kammottavinta mitä voi olla! Olisin jo marraskuussa voinut kaivautua sänkyyni tavoitteena nousta sieltä seuraavan kerran maaliskuussa, jollei olisi joitain elämää hankaloittavia perheellisen velvoitteita (ehkä omaksi onnekseni?). Kirkasvalolampusta olen haaveillut joka ainoana talvena, mutta jätin sen tänä talvenakin hankkimatta kahdesta syystä: Ensinnäkään meillä ei ole rahaa edes energiansäästölamppuihin, toisekseen kirkasvalolamppu tuntuu jotenkin naurettavan tekaistulta ja ihmisluonnonvastaiselta keksinnöltä. Kuinka höyrähtäneeksi tuntisin itseni valaistessani naamavärkkiäni puolen neliömetrin kokoisella valolähteellä? Luultavasti ihan yhtä höyrähtäneeksi, kuin halutessani kaivautua yhä syvemmälle peittoihin… Lamppua ei siis ole, mutta vitamiineja söin marraskuussa kaksi päivää, kunnes taas jälleen kerran unohdin koko touhun. Liikkua olen yrittänyt aktiivisesti, mutta spinning-salissakin sammutetaan valot treenien ajaksi! Kyllä, tänä talvena minut kamppasi kaamosväsymys.

 

Olen aina ihmetellyt sitä, että miksi kaukaiset esi-isämme ovat siirtyneet asumaan näille Pohjolan perukoille. Niihin aikoihin, kun maailman asukkaat on ollut laskettavissa helmitauluilla, ei ole muuttoa voinut perustella ainakaan liiallisella väestöpaljoudella etelässä. Miksi kukaan haluaa tulla pimeään metsästämään oravia, kun toisaalla olisi saanut valoisassa saaliikseen peuraeläimiä? Tai miksi kukaan haluaa kaivaa tonneittain kiviä pelloistansa, jos jossain on olemassa vaihtoehtona tasaista lössimaata? Kaikkein käsittämättömintä on mielestäni juuri ilmasto-olosuhteet: mikä saa alkukantaisen ja lähes alastoman ihmisen kulkemaan vapaaehtoisesti jonnekin, missä on lunta, kylmää ja pimeää? Näiden kysymysten äärellä tunnen erittäin voimakkaasti Afrikkalaisen alkuihmisen vilunväreet geeneissäni. Joku historioitsija tai antropologi osaisi luultavasti vastata kyseenalaistuksiini hyvin lyhytsanaisesti ja yksiselitteisesti, mutta luultavasti en ole koskaan siinä mielentilassa, että haluaisin tosissani kuunnella. Ainakaan ennen kuin päivän pituus ylittää 12 tuntia.

 

Eilen paistoi ensimmäisen kerran kevätaurinko. Ja pakkastakin oli hyvin siedettävät kymmenen astetta (syksyllä se oli paljon, nyt se on jo varsin mukava lukema). Kirkkaalla ilmalla on pakko olla ulkona, niellä kokonaisina paloina sitä valoa ja hengittää ilmaa, jota pystyy hengittämään ilman että kidukset jäätyvät. Hetken sitä luulee jopa nauttivansa talvesta. Ja ne hetket lisääntyy, mitä pidemmälle keväässä mennään. Yhtäkkiä sitten aina unohtaakin talven huonot puolet. Muistaa vain kirkkaat kevätpäivät, jolloin liialta valolta pitää suojautua ja puhtaan valkoisen lumen sekä sopivat pakkasasteet. Tämän huonon muistin ansiosta kai ne esi-isätkin täällä olivat? Ja geeniperimä on säilynyt yllättävän hyvin! Olisimmehan mekin voineet muuttaa Espanjaan jo aikoja sitten…

Ei se, että tunnustauduin varkaaksi viime viikonloppuna, mutta lisäksi muutuin krooniseksi valehtelijaksikin. Oletko käynyt koskaan omenavarkaissa? Minä olen, enkä ihan yhtä ja kahta kertaa vaan säännöllisesti ja vuosittain –siihen asti siis ei kotikasvatukseni tai moraalin huipentuma yltänyt koskaan, vaikka edellisessä tekstissäni jotain sen suuntaista väitinkin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Naapurustossamme oli paljon omenapuita silloin kun olimme lapsia. Luultavasti on vieläkin, mutta me emme enää ole iloitsemassa niistä (eikä luultavasti niiden silloiset omistajatkaan). Ei ollut poikkeus, vaan sääntö, että omenat piti hakea naapurin omenapuusta. Siitä huolimatta, että säilöntään haksahtanut isäni säilöi taatusti myös samanaikaisesti useampaa ämpärillistä omenia takapihamme rapulla. Niistä omenoista vain puuttui kielletyn hedelmän maku –luultavasti ne olikin liian laadukkaita syötäväksi verrattuna naapurin jauhoisiin ja matoisiin vuosikertaomeniin…Myöskään naapurin omenoista ei voinut hyödyntää maahan tippuneita yksilöitä, vaan omat omenat täytyi seivästää puusta hyppimällä tai muita amatöörimäisiä trapetsitemppuja suorittamalla. Yleensä varastetut omenat olivat siis raakoja ja raakuudessaan herkullisia.

 

Lähinaapurimme omenapuutarha oli kevyen luokan harjoittelupaikka, omenavarkauksien esikoulu voisi sanoa. Puut sijaitsivat talon sivustalla melko huomaamattomassa paikassa ja ohi kiisi juoksupolku, jota pitkin tihuteko oli mahdollista suorittaa sekunnin murto-osassa. Sen sijaan koulumatkamme varrelle asettunut omenapuutarha oli haasteellisempi tehtävä. Tämä äärimmäisen hyvin hoidettu puutarha sijaitsi maantien ja kävelytin varrella, valoisassa etelärinteessä ja aivan talon alapuolella. Käytännöllisesti katsoen puutarhalta oli omistajien olohuoneen ikkunoiden lisäksi vapaa näkyvyys yli puolen kilometrin päähän sokerijuurikaspeltojen ylitse, myös koulumme pihaan. Varkaiden oli mahdollista tulla havaituiksi (mikä toki oli osittain omenavarkauksien tarkoituskin) ja mikä pahempaa jopa kiinniotetuiksi – lapsena kai kuvittelimme tosissaan, että iäkäs puutarhuri lähtee juoksemaan peräämme henkitoreissaan muutaman omenan tähden…

 

Jossain vaiheessa koulutietä tämä omenatarha oli kuitenkin kohdattava. Ja oikeissa varusteissa tietenkin. Tummansiniset kiiltävät verkkarit, joissa punaiset terenauhat sivuissa. Punaiset resorit ja tarpeeksi kireät sellaiset. Nopeat kädet ja analyyttinen ajatustyö. Juoksin puolen kilometrin matkan kotiin housun lahkeet täynnä omenia, annos, jolla olisi ruokkinut kokonaisen Afrikkalaisen luokan nälkäisiä lapsia tai joista olisi saanut soseuttamalla vuoden hillotarpeet. Palkinnoksi työstä sain kuitenkin syödä tämän omenamäärän yksin pihakeinussamme jalkoja heilutellen. Seuraava askel tästä omenavarkauksien yläasteesta olikin sitten kai jo siirtyminen pari vuosikymmentä myöhemmin päivittäistavarakaupan tyhjentämiseen. Söimme muuten tänään ne kanankoivet ja ketään ei itkettänyt yhtään –paitsi uhmaikäistämme, koska hänen oli syötävä pöydässä.

Toissapäivänä sain syntitaakakseni elämäni ensimmäisen varkauden. Citymarketin pahaa aavistamaton kassapoika ei tajunnut kurkata kärryjeni syvyyksiin ja niin ollen meillä syödään tänä viikonloppuna –luultavasti kyynelehtien- synnillä kuorrutettua kanankoipea. Selvä tarkoitukseni oli näpistää kaupasta myös kahdet trikoohousut, jotka roikkuivat lapseni sylissä kärryissä, mutta jostain syystä huomasin tapahtuvan varkauteni ennen kärryn palauttamista. Itse asiassa huomasin kananpojatkin tämän jälkeen, nostaessani pienemmän lapsen kaukaloa niiden päältä, mutta en enää kehdannut mennä kolmatta kertaa kassalle litteine kanankoipineni ja lukuisine selityksineni. Mitä olisi 20-vuotias opiskelijapoika halunnut tietää raskauksien ja imetysten myötä menetetyistä järjenhivenistä tai suonikohjujen vaikutuksesta aivoverenkiertoon?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen säästynyt itse suorittamilta varkauksilta ja näpistyksiltä aikuisikään saakka, kotikasvatuksen ja korkean moraalin summa? Kotikasvatuksesta on vielä rippeitä jäljellä ja moraalistakin kai hitunen, mutta huolimattomuudella suurin sija tämän päivän arjessa. Kuten useimmat kauppareissuistamme, tämä kohtalokas kauppareissu oli kai tuhoon tuomittu jo lähtölaukauksesta lähtien:

 

1. Syötä puolivuotias.
2. Vaihda puolivuotiaan vaippa.
3. Pyydä uhmaikäistä ystävällisesti käymään potalla.
4. Pakota uhmaikäinen potalle.
5. Pyydä uhmaikäistä ystävällisesti pukeutumaan vaatteisiinsa.
6. Pue kärsivällinen puolivuotias vaatteisiinsa ja aseta turvakaukaloon.
7. Käske uhmaikäistä pukeutumaan vaatteisiinsa.
8. Pukeudu omiin vaatteisiisi puolivuotiaan jo hiotessa kaukalossaan.
9. Uhkaile uhmaikäistä kotiin jättämisellä.
10. Kilju uhmaikäinen haalareihinsa (ja naapurit kauemmas asuntosi seinästä).
11. Kanna puolivuotias turvakaukalossa autoon (ja venäytä läskilastin kanssa selkäsi sekä ranteesi).
12. Etsi karkuun juokseva uhmaikäinen autotien varrelta lumipenkasta.
13. Kanna uhmaikäinen autoon, lisäbonuksena noin kuutio pehmoista lunta.
14. Kiinnitä kolme kappaletta turvavöitä, joista kaksi erittäin vitsikkäästi asennettavia (lastentarvikkeiden suunnittelutyön tulos).

Olen tullut siihen tulokseen, että mihin vain liikahtaminen lasten kanssa, on tällä hetkellä

a)      henkien taistoa

b)      tuhannen asian muistamista (joista unohtuu 98%)

c)      henkien taistoa

 

Poikamme syntyessä viime kesänä kävimme kaupassa kahdesti koko perheen voimin, kunnes teimme aikuismaisen ja selvän järkipäätöksen. Vain yksi aikuinen kerralla kauppaan, eikä yhtään lasta mukaan. Siitä huolimatta, että meidän lapsemme eivät kilju karkkihyllyllä tai yleensä itke muutenkaan kaupassa ja käyttäytyvät kaiken kaikkiaan ulkopuolisen silmissä varsin mallikkaasti. Ulkopuoliset vaan eivät koe henkilökohtaisesti sitä lähtöruljanssia, paluuruljanssia ja väliruljanssia. Väliruljanssiin kuuluu 14 kilon raahaaminen ulos autokärrystä (jos tavalliset kauppakärryt on huonoja työntää, niin mitä nämä sitten on!!??), 14 kilon sätkyilevien jalkojen työntäminen kärryn istuinosaan, 14 kilon keksityt pissahädät eksoottisen kaupanvessan näkyessä ja monta muuta asiaa…Aikuismainen ja selvä järkipäätöksemme kesti ehkä viikon. Tiedän nyt, miksi kaikki lapsiperheet rynnivät kaupoille lauantaisin koko joukon voimalla. Markettireissu lapsiperheelle on kuin huvipuistoreissu; rahaa palaa ja käynti kaupassa tuo vaihtelua arkeen. Hermotkin palaa -vaihteeksi muualla kuin kotona.

 

Syvä anteeksipyyntöni vielä Citymarketin Herra Johtajalle. Autonne lisävalosarjat ovat toimintani vuoksi vielä noin euron kauempana kuin pitäisi olla. Ehkä silti pärjäätte? Onhan yötön yö jo onneksi lähellä.