Ei se, että tunnustauduin varkaaksi viime viikonloppuna, mutta lisäksi muutuin krooniseksi valehtelijaksikin. Oletko käynyt koskaan omenavarkaissa? Minä olen, enkä ihan yhtä ja kahta kertaa vaan säännöllisesti ja vuosittain –siihen asti siis ei kotikasvatukseni tai moraalin huipentuma yltänyt koskaan, vaikka edellisessä tekstissäni jotain sen suuntaista väitinkin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Naapurustossamme oli paljon omenapuita silloin kun olimme lapsia. Luultavasti on vieläkin, mutta me emme enää ole iloitsemassa niistä (eikä luultavasti niiden silloiset omistajatkaan). Ei ollut poikkeus, vaan sääntö, että omenat piti hakea naapurin omenapuusta. Siitä huolimatta, että säilöntään haksahtanut isäni säilöi taatusti myös samanaikaisesti useampaa ämpärillistä omenia takapihamme rapulla. Niistä omenoista vain puuttui kielletyn hedelmän maku –luultavasti ne olikin liian laadukkaita syötäväksi verrattuna naapurin jauhoisiin ja matoisiin vuosikertaomeniin…Myöskään naapurin omenoista ei voinut hyödyntää maahan tippuneita yksilöitä, vaan omat omenat täytyi seivästää puusta hyppimällä tai muita amatöörimäisiä trapetsitemppuja suorittamalla. Yleensä varastetut omenat olivat siis raakoja ja raakuudessaan herkullisia.

Lähinaapurimme omenapuutarha oli kevyen luokan harjoittelupaikka, omenavarkauksien esikoulu voisi sanoa. Puut sijaitsivat talon sivustalla melko huomaamattomassa paikassa ja ohi kiisi juoksupolku, jota pitkin tihuteko oli mahdollista suorittaa sekunnin murto-osassa. Sen sijaan koulumatkamme varrelle asettunut omenapuutarha oli haasteellisempi tehtävä. Tämä äärimmäisen hyvin hoidettu puutarha sijaitsi maantien ja kävelytin varrella, valoisassa etelärinteessä ja aivan talon alapuolella. Käytännöllisesti katsoen puutarhalta oli omistajien olohuoneen ikkunoiden lisäksi vapaa näkyvyys yli puolen kilometrin päähän sokerijuurikaspeltojen ylitse, myös koulumme pihaan. Varkaiden oli mahdollista tulla havaituiksi (mikä toki oli osittain omenavarkauksien tarkoituskin) ja mikä pahempaa jopa kiinniotetuiksi – lapsena kai kuvittelimme tosissaan, että iäkäs puutarhuri lähtee juoksemaan peräämme henkitoreissaan muutaman omenan tähden…

Jossain vaiheessa koulutietä tämä omenatarha oli kuitenkin kohdattava. Ja oikeissa varusteissa tietenkin. Tummansiniset kiiltävät verkkarit, joissa punaiset terenauhat sivuissa. Punaiset resorit ja tarpeeksi kireät sellaiset. Nopeat kädet ja analyyttinen ajatustyö. Juoksin puolen kilometrin matkan kotiin housun lahkeet täynnä omenia, annos, jolla olisi ruokkinut kokonaisen Afrikkalaisen luokan nälkäisiä lapsia tai joista olisi saanut soseuttamalla vuoden hillotarpeet. Palkinnoksi työstä sain kuitenkin syödä tämän omenamäärän yksin pihakeinussamme jalkoja heilutellen. Seuraava askel tästä omenavarkauksien yläasteesta olikin sitten kai jo siirtyminen pari vuosikymmentä myöhemmin päivittäistavarakaupan tyhjentämiseen. Söimme muuten tänään ne kanankoivet ja ketään ei itkettänyt yhtään –paitsi uhmaikäistämme, koska hänen oli syötävä pöydässä.