Pimeä alkaa vähitellen hellittää täällä pohjoisessakin. Päivän pituus napapiirillä on jo liki kahdeksan tuntia. Pikaisella matematiikalla voisi päätellä, että vuorokaudestamme on yksi kolmasosa valoisaa ja loppuaika pimeää. Kuulostaa kamalalta, mutta on hyvinkin lohdullista verrattuna joulukuun samanlaisiin laskutoimituksiin. Lukioikäisenä haaveilin joskus varovaisesti muutosta Lappiin; pitkä talvi, lumet ja kaamospimeä kuulostivat eteläsuomalaisesta loskaihmisestä eksoottisilta elementeiltä. Ja sitähän ne ovat vieläkin, yhden päivän vuodessa. Mitä kauemmin olen pohjoisessa viihtynyt, sitä hankalammaksi on pimeä muuttunut.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tämä talvi oli ehkä perusteellisin pohjanoteeraus. Lapissahan ei ole loskakelejä…eihän? Oli ihan riittävästi! Märkä ja likainen loska yhdistettynä kaamokseen ovat mielestäni kammottavinta mitä voi olla! Olisin jo marraskuussa voinut kaivautua sänkyyni tavoitteena nousta sieltä seuraavan kerran maaliskuussa, jollei olisi joitain elämää hankaloittavia perheellisen velvoitteita (ehkä omaksi onnekseni?). Kirkasvalolampusta olen haaveillut joka ainoana talvena, mutta jätin sen tänä talvenakin hankkimatta kahdesta syystä: Ensinnäkään meillä ei ole rahaa edes energiansäästölamppuihin, toisekseen kirkasvalolamppu tuntuu jotenkin naurettavan tekaistulta ja ihmisluonnonvastaiselta keksinnöltä. Kuinka höyrähtäneeksi tuntisin itseni valaistessani naamavärkkiäni puolen neliömetrin kokoisella valolähteellä? Luultavasti ihan yhtä höyrähtäneeksi, kuin halutessani kaivautua yhä syvemmälle peittoihin… Lamppua ei siis ole, mutta vitamiineja söin marraskuussa kaksi päivää, kunnes taas jälleen kerran unohdin koko touhun. Liikkua olen yrittänyt aktiivisesti, mutta spinning-salissakin sammutetaan valot treenien ajaksi! Kyllä, tänä talvena minut kamppasi kaamosväsymys.

Olen aina ihmetellyt sitä, että miksi kaukaiset esi-isämme ovat siirtyneet asumaan näille Pohjolan perukoille. Niihin aikoihin, kun maailman asukkaat on ollut laskettavissa helmitauluilla, ei ole muuttoa voinut perustella ainakaan liiallisella väestöpaljoudella etelässä. Miksi kukaan haluaa tulla pimeään metsästämään oravia, kun toisaalla olisi saanut valoisassa saaliikseen peuraeläimiä? Tai miksi kukaan haluaa kaivaa tonneittain kiviä pelloistansa, jos jossain on olemassa vaihtoehtona tasaista lössimaata? Kaikkein käsittämättömintä on mielestäni juuri ilmasto-olosuhteet: mikä saa alkukantaisen ja lähes alastoman ihmisen kulkemaan vapaaehtoisesti jonnekin, missä on lunta, kylmää ja pimeää? Näiden kysymysten äärellä tunnen erittäin voimakkaasti Afrikkalaisen alkuihmisen vilunväreet geeneissäni. Joku historioitsija tai antropologi osaisi luultavasti vastata kyseenalaistuksiini hyvin lyhytsanaisesti ja yksiselitteisesti, mutta luultavasti en ole koskaan siinä mielentilassa, että haluaisin tosissani kuunnella. Ainakaan ennen kuin päivän pituus ylittää 12 tuntia.

Eilen paistoi ensimmäisen kerran kevätaurinko. Ja pakkastakin oli hyvin siedettävät kymmenen astetta (syksyllä se oli paljon, nyt se on jo varsin mukava lukema). Kirkkaalla ilmalla on pakko olla ulkona, niellä kokonaisina paloina sitä valoa ja hengittää ilmaa, jota pystyy hengittämään ilman että kidukset jäätyvät. Hetken sitä luulee jopa nauttivansa talvesta. Ja ne hetket lisääntyy, mitä pidemmälle keväässä mennään. Yhtäkkiä sitten aina unohtaakin talven huonot puolet. Muistaa vain kirkkaat kevätpäivät, jolloin liialta valolta pitää suojautua ja puhtaan valkoisen lumen sekä sopivat pakkasasteet. Tämän huonon muistin ansiosta kai ne esi-isätkin täällä olivat? Ja geeniperimä on säilynyt yllättävän hyvin! Olisimmehan mekin voineet muuttaa Espanjaan jo aikoja sitten…