Pohjoiseen Suomeen on vihdoin tullut talvi. Pihassamme on 20 senttiä lunta ja mittarissa saman verran pakkasta. Tämän vuoksi kärsivälliset kansalaiset (ja kärsimättömätkin) sietivät niitä järjettömän tuntuisia loskakelejä ja pimeitä, märkiä päiviä. Kansanedustajaehdokkaat eivät lunta luvanneet, toteutuminen oli liian nopeaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kylmässä talvessa on mielenkiintoista se, kuinka ihmiset muuttuvat yhtäkkiä anonyymeiksi. Tuulipuvut vaihtuvat paksumpiin toppahousuihin ja askel muuttuu tunnistamattomaksi. Muutama vuotta vanhan sesongin toppavaatemallistot (vain teinit ja lumilautailijat ostavat joka vuosi uudet housut!) eivät tuo parhaita puoliamme esiin. Eikä myös henkilöllisyyttämme ja luultavasti hyvä niin, toppahousujen ollessa kautta linjan järjettömän rumia kapistuksia. Toppahousuissa vyötärölinja ei liiku trendien mukana lantiolta kainaloihin, vaan pysyy tiukasti siellä missä sen kuuluukin. Muokkaa vyötäröttömällekin vyötärön tai jos ei sitä, niin ainakin uskomattoman leveän takaliston!

 

Pelottavinta pakkaspukeutumisessa on pipot. Jos vielä toppavaatetuksen alta tunnistaisi tuttavansa, niin pipo luo taatusti harhakuvitelman vastaantulijan persoonasta. Pipo syvälle silmille vedettynä ja pää viimeisen päälle peiteltynä estää taatusti tunnistamasta puolituttuja kadulla. Siis niitä harmillisimpia ja ärsyttävimpiä tervehdittäviä, joita jokaisella meistä on kymmenittäin ympäri kaupunkia –juuri niitä, jotka saattavat loukkaantua, jos et tervehdi ja niitä, jotka eivät tule nykäisemään hihasta, kun et tunnista. Mutta kaikessa tahdittomuudessaankin jokainen meistä voi kaivautua yhä syvemmälle omaan pipoonsa ja toivoa, ettei kenelläkään vastaantulevalla ole sen enempää läpivalaisevaa silmää kuin sinulla itselläsikään. Ehkä vastaantulijakin miettii 20 metriä kohtaamisen jälkeen, että tuo kävelevä vaatekasa saattoi sittenkin olla elävä olento nimeltänsä tuttava.

 

Sama anonymiteetin autuus ja tuska putkahtaa muuten esiin myös siinä vaiheessa, kun toppavaatteet on jo pakattu talvisäilöön ja maltillisen pikkuruisia kesävaatteita kaivetaan esille. Jos vaikka liian lyhyt tai kireäksi jäänyt hame ehkä paljastaisikin sinut, aurinkolasit ei. Jostain syystä vain aurinkolaseissa ei ole mitään suloisen pehmeää ja naiivia niin kuin toppavaatteissa ja karvaisissa villapipoissa, jotka eivät sovi kantajilleen. Aurinkolasit silmillä on sosiaalisen vuorovaikutuksen kannalta äärimmäisen ärsyttävää ja epäkohteliasta käyttäytymistä. Oletko koskaan keskustellut ihmisen kanssa, jolla on päässä aurinkolasit? Luulen, että tiedät siinä tapauksessa tunteen. Hetkittäin et ehkä tunnista edes niitä, jotka luulet tosissaan tuntevasi…

 

Lapsena innostuin suunnattomasti Puolen hehtaarin metsän asukkaiden sadepäivistä. Nalle Puhilla ja Nasulla kumppaneineen oli kuvun malliset sateenvarjot, joiden alla he kulkivat täysin kastumatta. Mistään kotikuntamme kenkäkaupoista (miksi muuten KENKÄkaupoissa myydään sateenvarjoja?) ei saanut sellaisia sateenvarjoja, vaikka olisin halunnutkin. Puolen hehtaarin metsän väki käveli syksysateissa (miksi muualla maailmassa sataa vain syksyisin?) varjojensa kanssa, eikä kukaan kohdannut ketään. Varjon alta näki vain omat varpaansa ja kaivautui luultavasti yhä syvemmälle itseensä.

 

Ehkä me tarvitsemme tuollaisia anonymiteetin päiviä. On mukavaa, kun kukaan ei tunnista. Jos itse pystyy valitsemaan ne päivät. Ainakin meillä on vaihtoehtoisia mahdollisuuksia talvelle, kesälle ja syksyllekin –jos teetämme vielä itsellemme mittatilaustyönä Puolen hehtaarin metsän sateenvarjot. Ja aurinkolaseja voi tarpeen vaatiessa käyttää keväällä, siten on kaikki vuodenajat turvattu! Heittäkää pipo päähänne ja vetäkää korville. Jos silmänne näkyvät, vetäkää vielä pidemmälle. Tämän jälkeen onkin jo sallittua pysytellä puolisokeana neljän seinän sisällä ja odottaa, että pakkaset menisi jo pian ohi….